Um bókina:
Barnabókin Ljósin í Dimmuborg (2002) í finnskri þýðingu Marjakaisa Matthiasson.
Úr bókinni:
He nuuhkivat kaikki ilmaa yhtenä huopiaisena. Kraki sanoi hajun muistuttavan mädäntyneen kalan löyhkää, mutt ehkä luola vain haisi sellaiselta. Alliina varoitti, että tällaisessa maanalaisessa maailmassa saattoi olla vaarallisia myrkkykaasuja. Heidän oli oltava varuillaan, sillä lattiassa sattaisi olla kuiluja ja halkeamia. Miria osoitti sormellaan ja kysyi, näkivätkö muut kaukana häämöttävän vuoren. Tuossa hämärässä maisemassa oli paljon sellaista, mikä näytti tavalliselta ympäristöltä, mutta kaikki oli kuitenkin kovin epäselvää ja mittasuhteiltaan vääristynyttä. Polku laskeutui äkkiä alaspäin. Alliina ehdotti, että he tarttuisivat varmuddem vuoksi toisiaan kädestä. Ehdotus tuli kreivin aikaan, sillä samassa heidän korviinsa kantautui omituista ääntä.
- Mitä ääntä tuo on? Alliina kysyi pysähtyessään.
- Veden loisketta, Kraki sanoi. – Lemukin on paljon pahembi.
- Maanalainen virta, Miria kuiskasi. – Eikö nittä olekin olemassa?
- Ehkä Tumma virtaa täälläkin, Pouvi mietti.
Hän ei saanut vastausta, sillä he kuulivat hiljaista jylinää ja huohotusta. Edessäpäin jokin olento murisi, hengitti raskaasti ja kääntyili vedessä. Krakin mieleen juolahti maanalainen hirviö, ja Mirian teki mieli kääntyä ja juosta karkuun. Pouvi puristi Alliinan kättä ja kysyi ääni väristen, millainen jättiläine siellä mahtoi asua.
- Otetaan selvää, Alliina vastasi. – Minä hiivin edellä hirrenhiljaa ja yritän saade selville, mista ääni on peräisin.
Hän päästi Pouvin käden ja liikkui äänettömästi rinnettä alas. Edessä välkkyi vedenpinta. Siellä oli varmaan lampi taj oja. Kauempana häämötti kallioita tai vuorenrinteitä. Keintas he lähestyivät luolamaailman äärtä.
(116-117)
